"Hei arvaa mitä tehään? Haetaan Filmtownista leffa ja ostetaan KARKKIA!", sanoi Mies upoten Wok Upin harmaameleerattuun sohvaan. Olin juuri hotkaissut viimeisen ja aivan liian tulisen haarukallisen kanawokkia, enkä pystynyt ajattelemaan kuin tulta suussani ja tyhjyyttään loistavaa vesilasia, joten vastasin "okei"... Normaalitilanteessa olisin vastustanut ajatusta tietoisesta karkinsyöntisessiosta, etenkin kun tiedän, ettei kyse ole koskaan minipussista vaan hervottomasta mässysäkistä.Suunnitelma oli tämä: Mies menee leffavuokraamoon ja ostaa omat karkkinsa, minä menen kauppaan, ostan leipää, maitoa ja omat karkkini. Arvonnassa onni suosi seuraavia lajeja: vaahtomansikka, lakumattopala, kingkong, vaaleanpunainen vaahtotatti, noitapilli ja pehmeä lakunaama. Otin varmuuden vuoksi vielä Fazerin uutuuslevyn (sen missä on kermatoffeepaloja), ettei hyvyydet lopu kesken. Sitäpaitsi olen kärvistellyt jo ihan liian kauan ilman suklaata, edellisestä levystä on ainakin kaksi käsittämättömän pitkään kuukautta.
Yksi lakupää eksyi suuhun jo parkkipaikalla. Tämä ei tiedä hyvää, mietin. Mukavan lakuinen maku. Ja sopivasti sitkeä, en tykkää liian pehmeistä, ne tarttuu hampaisiin kiinni. Kotona sohvaparkkiin ja mansikkavaahtista kehiin. Älyttömän makeaa. Ja hirmu iso karkki, yhden vaahtiksen syömiseen menee ainakin kolminkertainen aika verrattuna esim. noitapilliin (olen selkeesti miettiny näitä juttuja). Suu oli yltäkylläisen makeana, mutta otin vielä vaaleanpunaisen vaahtotatin. Tai ei se tatti ole, koska siinä on heltat. Jollain tavalla mauton, mutta ihana karkki. Ja just hyvä sitkeys.
Ja siinä se sitten olikin. Huomasin vasta elokuvan loppupuolella, että olin syönyt pussista vain kolme karkkia! KOLME! Ei yksinkertaisesti tehnyt mieli enempää, uskomatonta.
Mietin, miten moinen itsekuri oli mahdollista - vieläpä yrittämättä! Yleensä hotkin irtsarit niin, että valitsen jo uutta vaikka jauhan vielä entistä. Ehkä olin syönyt tarpeeksi oikeaa ruokaa eikä järjetön makeanhimo päässyt iskemään? Ehkä syy oli se, että olin namut nimenomaisesti itselleni sallinut (vrt. kielletyn herkun houkutus)? Tai ehkä karkkien kanssa kävi kuten kyykkytreenissä vähän aikaa sitten tai joskus viininmaistelussa: jos keskittyy kunnolla, pienikin määrä vaikuttaa yhtä paljon kuin suuri. (On muuten aika hölmö tunne olla ihan kekkulissa alle lasillisesta viiniä.)
Ahneella on omanlaisensa loppu, sanotaan, ja niin oli nytkin. "Mä söin melkein koko pussillisen ja nyt on vähän paha olo..", sanoi Mies kissan miettiessä, että keskittyen nautittu pahe on oikeastaan lähes hyve. Tai ainakin jotain sinne päin. =)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti