Palamaailma.

Tykkään tehdä palapelejä. Sukuvika. Isä teki 1000-3000 palan palapelejä, kun olin pieni, ja minä halusin osallistua. Olin sellainen 4-5 v. pikku apina ja tein kaiken niinkuin isä: etsin paloja keskittynyt asiantuntijan ilme päällä ja jos sain palan paikalleen, napautin sen päälle sormella kolme kertaa. =) Hassu rituaali, joka vastasi merkitykseltään riemuisaa tuuletusta. Kolme koputusta oli myös sanaton viesti palapelikaverille: "Hahaa, löysin palasen!!". En mä kovin usein tainnut aikuisten palapeleihin palasia löytää, mutta palan löytyessä koputukseni olivat sitäkin teatraalisemmat. =)

Palapeleihin liittyy myös yksi lapsuuteni traagisimmista muistoista. Olin varmaan 3-4 v. ja kävin päiväkodissa. Siellä oli lelupäivä ja kaikkien piti viedä päiväkotiin jokin oma lelu. Minä valitsin Tenavakerhosta saamani palapelin, josta tykkäsin aivan valtavasti. Kuvassa oli Mikko ja vaari menossa saunaan. (Olenko muuten kertonut, että olen saunahullu? Jos meillä olis oma sauna, nököttäisin lauteilla joka ilta.) Vaan olisinpa valinnut toisin... Lelu piti nimittäin JÄTTÄÄ sinne! Ja arvatkaa, tuliko itku. Tämä käsittämättömän suuri vääryys on kaivanut mieltäni todella pahasti aikuisiälle saakka ja vaikuttanut kenties jopa ammatinvalintaani. Katkeruuteni tarhantätejä kohtaan laantui vasta muutama vuosi sitten, kun löysin täsmälleen saman palapelin kirppikseltä.

Minulla on ystävä, joka jakaa intohimoni palapelejä kohtaan. Meistä ei ole lainkaan outoa istua yhdessä pöydän ääressä ja olla puhumatta mitään. Luultavasti ystäväni mies kiittää Luojaa näistä hetkistä: "Kerrankin ne on hiljaa.." Tuijotamme paloja, etsimme sopivia, arvioimme, kokeilemme, hylkäämme. Ehkä hiukan hymyilemme, kun palan saa paikalleen (enää en koputa). Kumpikin ajattelee omiaan tai on ajattelematta. Ajatukset kulkevat vapaana, pakottamatta. Vähän niin kuin juostessa tai moottoripyörän kyydissä. Välillä mieleen tulee jotain, joka on sanottava ääneen. "Jes." "Siis missä tää voi olla..." "Mä laitan tänne näitä vaaleita." "Ok." Välillä sovitaan että lopetetaan, kun ollaan saatu paikalleen vielä 14 palaa. Neljäntoista palan jälkeen sovitaan, että etsitään sittenkin vielä kymmenen. Väsyttää, mutta ei malta lopettaa.

Edellä mainittu ystäväni oli saanut mieheltään lahjaksi palapelimaton. Tuollaisen vihreän, huopaisen alustan, jonka avulla palapelin voi halutessaan rullata kasaan ja taas auki, kun haluaa jatkaa. Aivan mahtava idea, mulle kans! Kuva on Clas Ohlsonin sivuilta ja huomaa kyllä, että kuvan ottaja ei itse tee palapelejä. Sitä ei todellakaan voi rullata noin, vaan pakkauksen mukana tulevan tukevan pahviputken avulla. Kaikki mun palapelit ovat varastossa, mutta kirpparilta löysin pakkausmuoveissaan olevan 1000 palan aarteen, jota en voinut vastustaa! Seuraavana päivänä marssin Clas Ohlsonille ja voi ihanuutta!! En tiedä, mikä palapelien tekemisessä niin kiehtoo, se on vaan niin rentouttavaa.. Mies epäili, että mä en saa palapeliäni kasaan IKINÄ, mutta hei kamoon, mä oon tehny näitä ennenkin.. =)

Täytyi myöntää, että kuva vaikutti hiukan haasteelliselta. Sain loistoideankin: laittaisin blogiin kuvia valmistumassa olevasta palapelistä, lukijat saisivat arvailla aihetta ja ensimmäinen oikein vastannut saisi palkinnon. Hyvä idea, mutta tein palapelin liian vauhdilla valmiiksi enkä ehtinyt ottaa väliaikakuvia. Joten se siitä. Harmi. Ehkä toteutan kilpailun jollain muulla tavalla tai jokin toinen kerta? Pakenen palamaailmaan taas sitten, kun haluan ajan pysähtyvän, ajatusten tyhjenevän turhasta ja pienten palasten loksahtelevan paikoilleen niin alustalla kuin omassa päässäni. Tai ehkä hankin tollasen herätyskellon ja kasailen joka aamu sekä paloja että itteeni? =)